Alkuseurakunta ei ollut kristillinen, osa 2

Mithraismi ja sol invictus

Emme voi mitenkään ymmärtää kristinuskoa tuntematta mithraismia. Kirkon edeltäjää Roomassa.

Mithra on roomalainen versio aurinkokultin jumalan pojasta. Kuten kaikkialla maailmassa, tämäkin jumalan poika, eli "maailman vapahtaja", syntyi 25. joulukuuta. Hänen äitinsä oli neitsyt, jota nimitettiin "taivaan kuningattareksi" ja "jumalanäidiksi". Äidille ja lapselle kuvattiin sädekehä, eli auringonkehrä päänsä taakse.

Sol invictus, eli voittamaton Aurinko tuli Rooman valtionuskonnoksi 200-luvulla. Auringon syntymäpäivä oli 25. joulukuuta, ja siitä tuli myös kaikkien keisarien syntymäpäivä. Keisari oli jumalan edustaja maan päällä, kuten paavi myöhemmin. Aurinkokulttiin ja Mithran palvontaan kuului vahvasti myös äiti-lapsi kultti, sekä käsite "pyhä kolminaisuus".

Mithran kirkoissa oli holvikatto, ikoneita, alttaritaulu edessä, ja messuissa jaettiin pyhää ehtoollista. Kirkkoon liityttiin kasteessa, jossa pestiin pois perisynti. Uskovien otsaan piirrettiin ristin merkki. Risti eli T-kirjain tuli Tammuksen nimestä, sekä nelipuolaisesta auringonpyörästä. Risti ja hakaristi ovat Suomessakin olleet vanhoja auringon tunnuksia. (Alunperin risti on kuitenkin muinaishebrean aakkosten kirjain.)

Kaikki tämä kirkolta haiseva rekvisiitta periytyi eri kansojen pakanauskonnoista. Jo ajalta ennen Jeshuaa. Alkuseurakunnan ja juutalaisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Perisyntiteoriaan tai kolminaisuusoppiin kasvaneelle voi olla järkytys huomata että "kristinusko" syntyikin jo ennen kristinuskoa. Luulimme sen olevan jotain ainutlaatuista, jotain erilaista kuin nuo myytit ja tarut. Voiko Raamattuunkaan enää luottaa? Onko Jeesuskin vain sekoitus vanhoja myyttejä?

Joka uskaltaa kysyä näitä pelottavia kysymyksiä, tulee vielä löytämään uskonsa peruskallion. Se vain ei ole Roomassa, vaan Jerusalemissa.

Nimittäin Messias, Elohimin Poika ja Elohimin Sana, ovat täysin juutalaisia käsitteitä jo muinaisuudesta. Ne löytyvät hebrealaisista kirjoituksista puhtaina ja alkuperäisinä. Vihollinen on niitä kopioinut, turmellut ja sekoittanut pakanuuteen. Näin syntyi kristinusko.

Paavali profetoi kristinuskon syntymisen: 2.Tim.4:3,4

Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia, ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.

Mitä taruja Paavali tarkoittaa? Juuri niitä joita koko pakanamaailma silloinkin palvoi: kertomus taivaan jumalasta ja tämän pojasta. Poika syntyi jouluna, kuoli traagisesti, laskeutui alas tuonelaan, ja "ylösnousi" sieltä voittajana. Tämän jumalan pyhäpäivä oli muinaisista ajoista ollut sunnuntai. Erityisesti jouluna häntä juhlittiin "valon tuojana" pimeyteen. Paavali pelkäsi että Messiaan seurakunta hairahtuisi totuudesta seuraamaan näitä vanhoja, laajalle levinneitä babylonialaisia taruja...

Outoa kyllä, hittituote mithraismi suoritti katoamistempun 300-luvulla, siis samaan aikaan kun kirkko syntyi. Mihin se piiloutui? Yleinen tulkinta on, että kristinusko syrjäytti sen. Mutta mikä ihmeen kristinusko? Ennen 300-lukua ei ollut mitään tuntomerkkeihin sopivaa "kristinuskoa". Jokin ei täsmää.

2.Kor.11:14 ..sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.

Ei ole mitään yhtäläisyyttä vainotun juutalaislahkon (alkuseurakunta) ja keisari Konstantinuksen uuden valtionuskonnon välillä. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Sensijaan mithraismilla ja kristinuskolla on lähes kaikki yhteistä - ei vain ulkonaiset asiat, vaan ennen kaikkea sisäiset: teologialla perusteltu antijudaismi, mithralainen kolminaisuusajattelu, maailmankuva, perisynti, suhtautuminen Tooraan.

Konstantinus, keisari joka "kääntyi kristinuskoon", pysyi monien historiallisten lähteiden mukaan kuolemaansa saakka Mithran palvojana. Jos hän olisi oikeasti kääntynyt Israelin Jumalan puoleen, miksi hän esim edelleen painatti kolikot Sol invictukselle eli voittamattomalle auringolle, Mithran kuvan kera?

Nicean kirkolliskokous vuonna 325 määritteli uuden valtionuskonnon luonteen. Juutalaisuuden viimeisetkin muistot täytyi kitkeä pois, sillä juutalainen kulttuuri ja usko olivat lievästi sanottuna out Roomassa.

Nicean kirkolliskokous, jonka Konstantinus kutsui koolle, oli eräänlainen kristinuskon virallinen lähtölaukaus. Siellä tehtiin mm seuraavia päätöksiä:

Sapattia ei saa viettää. Sen sijaan sunnuntai, (Mithran päivä) olkoon pyhä "herran päivä". Sunnuntaita nimitettiin "herran päiväksi" jo kauan ennen kristinuskoa, mutta tuon herran nimi oli Mithra, Herkules, Adonis, Horus, Eros, Tammus, Jupiter, jne.

Muinainen Baabelin kaupunki vietti pyhäpäivänään sunnuntaita. Siitä lähtien sunnuntaipyhä on ollut joka ainoan aurinkokultin tunnus. Elohim oli jo alussa asettanut sapatin seitsemännelle päivälle (lauantai), nähdäkseen ketkä osaavat laskea seitsemään. Hän ei vaadi siis mahdottomia. Aabraham lähti aikanaan Kaldean Uurista, ulos suvustaan ja kotiseudultaan, joka oli tunnettu sunnuntainvietosta. Hän on esikuvana meille lupausta kohti lähtemisestä.

Roomassakin sunnuntai siis tunnettiin "herran päivänä". Nyt tälle "herralle" annettiin uusi uhkea nimi: Jeesus Kristus.

Kokouksessa päätettiin myös että Jeesuksen syntymäpäivä on tästedes 25. joulukuuta, kuten "jumalan pojalla", ja "maailman vapahtajalla" kuuluukin olla. Herran ylösnousemusta juhlittaisiin kevätpäivän tasauksen jälkeisenä sunnuntaina, aivan niin kuin "vapahtajaa" oli aina juhlittu. (Tällä ajankohdalla ei ole mitään tekemistä sen hebrealaisen juhlan kanssa jolloin hebrealainen Jeshua herätettiin kuolleista Jerusalemissa.)

Samaa rataa kiellettiin kaikki hebrealainen, ennen kaikkea Tooran mukaiset juhlat, Tooran ruokalaki, koko hebrealainen maailmankuva, joka ei sopinut mithralaiseen ideologiaan.

Uuden uskonnon tavoitteet toteutuivat täydellisesti. Yksikään juutalainen ei olisi voinut liittyä tähän uskontoon, hylkäämättä Herran käskyjä ja hebrealaista identiteettiään. Yksikään alkuseurakunnasta (juutalainen lahko) ei olisi voinut liittyä tähän uskontoon. Mutta perusroomalainen mithralainen otti Jeesuksen Kristuksen tyytyväisenä vastaan, ja meni kasteelle.

Jatkuu, osa 3